bodrum escort türk porno porn porno izle porna izle
stone-269111__340_p

Elävä kuollut kieli ja sen opettaminen

Niiden vuosien aikana, joina olen opettanut latinaa Helsingin seudun kesäyliopistossa ja vähän muuallakin, ovat toistamiseen palautuneet mieleeni ne seikat, jotka erottavat latinaa uusista kielistä, mitä itse opetukseen tulee. Samalla olen asteittain tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei näitä eroja suinkaan kannata liioitella. Kuten olen oppilaillenikin muistuttanut, vaikka latina on ”kuollut kieli”, se on kuitenkin kieli eikä salatiede: se, että latina on vuosisatojen ajan ollut leimallisesti oppineiston ja katolisen kirkon käytössä, saa meidät helposti unohtamaan, että sitä ovat puhuneet äidinkielenään miljoonat täysin lukutaidottomatkin ihmiset. Latinassa ei näin ollen pitäisi kaiken järjen mukaan olla mitään ylivoimaisen vaikeaa. Vai kuinka?

Näin yksinkertainen asia ei sentään ole. Kieliä on toki hankalaa ja epätarkoituksenmukaista panna mihinkään ”vaikeusjärjestykseen”, mutta monet tekijät vaikuttavat siihen, etteivät samat konstit sellaisinaan sovellu esim. italian ja latinan opetukseen.

Ensinnäkin kukaan ei enää puhu latinaa äidinkielenään (ja tämä on ollut tosiasiallinen tilanne jo yli tuhannen vuoden ajan). Latinan opetus valmentaa oppilasta latinankielisiin teksteihin, mikä tietysti heijastuu siinä, että aktiivinen kielitaito jää varsinkin opintojen alkuvaiheissa ohueksi. Latinan alkeis- ja jatkokurssin käynyt ei välttämättä kykene käymään alkeellistakaan keskustelua latinaksi. Sitä vastoin jatkokurssipohjalta on jo mahdollista ruveta tutustumaan aitoihin kirjallisiin teksteihin. Tässä on valtava ero vastaaviin uuden kielen kursseihin: parin kuukauden englannin tai italian opintojen jälkeen voi pärjätä ravintolassa, mutta Shakespearea tai Dantea ei sentään ruveta lukemaan!

Tämä nivoutuu osaltaan myös latinan rakenteellisiin piirteisiin. Latinan kielioppi nojautuu voimakkaasti –  suomen tavoin ja monista uusista kielistä poiketen – sanojen taivutusmuotoihin. Alkeiskurssilla suuri osa ajasta joudutaan käyttämään latinan sijamuotojärjestelmän opetteluun. Kielessä, jossa sanajärjestys on äärimmäisen vapaa, ei muuten voi päästä selvyyteen siitä, syökö mies karhun vai karhu miehen. Vanhaa kielikuvaa käyttäen latinan kieli – kuten suomikin – on kuin pyramidi: kielioppi on alkeistasolla työläs mutta muuttuu asteittain helpommaksi. Tähän verrattuna esimerkiksi englanti olisi kuin kärjellään seisova pyramidi, jossa yksinkertaista peruskielioppia seuraa alati kasvava monimutkaisuus erilaisten idiomien ja loputtoman laajan sanaston muodossa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että latinan ja nykykielten eroja kannattaisi tarpeettomasti korostaa, mitä esimerkiksi oppimateriaaliin tai opetusmetodeihin tulee. Entisajan oppikirjat, jotka olivat vailla juoksevaa kielioppia ja joissa kaikki kappaleet olivat äärimmilleen lastattuja kieliopillisilla kiemuroilla, olivat varmasti omana aikanaan toimivia, mutta samalla ne ruokkivat mielikuvaa latinan ”vieraudesta” ja ”epäkielimäisyydestä” esittämällä latinan kielen enemmän sääntökokoelmana kuin kommunikaatiovälineenä. Nykyiset oppikirjamme, jotka pyrkivät – mahdollisuuksien puitteissa – opettamaan induktion kautta tarjoamalla runsaasti verrattain helppolukuista tekstiä, tuovat latinan lähemmäs omaa aikaamme.

Useimpien oppilaiden mielenkiinto latinaan pohjautuu pitkälti sen kulttuurihistorialliseen arvoon ja siihen, millaisen tuen se tarjoaa muiden kielten ja sivistyssanojen opiskeluun. Latina on vaikuttanut eurooppalaisiin nykykieliin monella eri tasolla. Selvimmin tämä näkyy romaanisissa kielissä, jotka ovat latinan luonnollisia jälkeläisiä, mutta myös muissa kielissä – ei vähiten englannissa – on suunnaton määrä latinalaisperäistä sanastoa. Olen puolivakavissani todennut joskus oppilailleni, että englannin kielessä on enemmän latinalaisia sanoja kuin klassisessa latinassa ylipäänsä on sanoja! Oppilaani ovat poikkeuksetta olleet erityisen kiinnostuneita latinan sananmuodostusopista, vaikka tämä aihe sinänsä ei kuulukaan alkeiskurssitasolle.

Latinan opettamisen haastavuus on, että suuri osa siitä, mikä tekee latinasta tarpeellisen ja hyödyllisen, on mukana ikään kuin opetusmateriaalin ja kurssisisällön kylkiäisenä. Opettajan on tarpeellista pitää mielessä, mihin oppilas eniten tarvitsee latinaa ja hänen on pidettävä silmällä opetettavan kielen koko kulttuurillista kontekstia. Samalla hänen pitäisi välttää museomaisuutta ja kyetä opettamaan latinaa kuin mitä hyvänsä elävää kieltä – jollainen se tietysti omana aikanaan on ollutkin.

Helsingin seudun kesäyliopistolla voi taas opiskella latinan kieltä Seppo Heikkisen johdolla ensi kesänä. Kurssi ja ajankohta vahvistuvat maaliskuun aikana. Sitä ennen voi käydä kevään aikana opiskelemassa useita muita kieliä, joiden aikataulut löydät täältä.

Seppo Heikkinen

Seppo Heikkinen

Leave a Reply