bodrum escort türk porno porn porno izle porna izle

Mitä on sivistys ekologisten kriisien aikakaudella?

Vieraskynä: Ville Lähde

Käynnissä on monta laajaa ja yhtaikaista ympäristö- ja luonnonvarakriisiä – ilmastonmuutoksen lisäksi esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden kato, merten ekosysteemien tilan heikkeneminen, viljelysmaan tuhoutuminen ja makean veden kriisit. Samanaikaisten suurongelmien torjuminen ja hillintä vaatii perusteellista yhteiskunnallista muutosta.

Kävi hyvin tai huonosti, yhteiskunnat ympäri maailman muuttuvat tyystin toisenlaisiksi. ”Sivistyneen yhteiskunnan” kriteerit ovat väistämättä erilaiset tulevaisuudessa kuin menneellä maailmankaudella, jossa yhteiskuntia voitiin rakentaa jatkuvasti kasvavan aineellisen kulutuksen sekä edullisen ja helppokäyttöisen fossiilienergian varaan.

Miksi ongelmien ”torjuminen ja hillintä”? Siksi, että esimerkiksi ilmastonmuutos on käynnissä oleva prosessi, jonka seuraukset vaikuttavat ihmisyhteiskuntiin ja luontoon jo nyt monin tavoin. Parhaassakin tapauksessa, eli vaikka kasvihuonekaasujen päästöt saataisiin nollaan vuosisadan puoliväliin mennessä ja hiilen talteenoton avulla negatiiviseksi sen jälkipuoliskolla, vakavia muutoksia on silti edessä. Ilmastonmuutosta ei voida pysäyttää, mutta sitä voidaan hillitä.

Sen sijaan esimerkiksi viljelysmaan tuhoutumisella ei ole samanlaista ”liikevoimaa”. Jos etenkin maanviljelyksen käytäntöjä saadaan muutettua, prosessi voi pysähtyä ja suunta kääntyä parempaankin, kohti viljelysmaiden elpymistä. Toki tällä ei ole mahdollisuuksia, mikäli ilmastonmuutoksen hillintä ei onnistu – tämän maailmanajan kriisit ovat monin tavoin nivoutuneet yhteen.

*

Kriisien torjuminen ja hillintä vaativat yhteiskunnilta muutosta – uudenlaisia liikkumisen, elämisen, syömisen, viljelyn, kuluttamisen ja oikeastaan melkein kaiken tapoja. Luonnonvarojen kulutuksen kasvun lopettaminen on maailmanhistoriallinen haaste. Samaa vaatii sopeutuminen ympäristömuutoksiin – niihinkin, jotka ovat väistämättömiä parhaassa mahdollisessa kehityskulussa.

Tämän monitahoisen muutoksen taloudellis-tuotannollisista puolista puhutaan paljon, ja yksilökuluttaja- ja markkinakeskeisyyden kyseenalaistumisen myötä on alettu pitkästä aikaa puhua vakavammin myös politiikasta luonnonvarojen kulutuksen ja ympäristöongelmien suhteen. BIOS-tutkimusyksikössä olemme käyttäneet ilmaisua ”ekologinen jälleenrakennus” kuvaamaan yhtäältä vaadittavan muutoksen mittakaavaa ja toisaalta siihen tarvittavaa poliittista mobilisaatiota – vertauskuvana koko suomalaisen yhteiskunnan uudelleenmuokkaus sotien jälkeen, lopulta kohti modernia hyvinvointivaltiota.

*

Talouden, tuotannon, kulutuksen ja politiikan käytäntöjen rinnalla täytyy tapahtua kuitenkin myös jotain muuta. Siihen viitataan usein tieteellisessä keskustelussa epämääräisellä ilmaisulla ”kulttuurinen muutos”. Mutta mitä se voisi tarkoittaa? ”Kulttuuri” on yhtäältä voimallisimpia ja toisaalta monimerkityksisimpiä käytössämme olevista sanoista, minkä vuoksi se voi päätyä tarkoittamaan melkein mitä tahansa. Tässä se muistuttaa sanaa ”luonto”. Kaikki puhuvat luonnosta ja kulttuurista, mutta merkitykset poikkeavat usein radikaalistikin toisistaan.

Ympäristöajattelussa on keskitytty tällä saralla puhumaan pitkälti ”arvoista”, moraalisista asenteista ja luontosuhteista. Tarkastelun kohteena ovat enemmän tai vähemmän abstrahoidut yksilöt, joiden toiminnan ja arvostusten välistä suhdetta pohditaan. Miten arvostuksia saataisiin muuttumaan, jotta ne vaikuttaisivat toimintaan kestävämmän elämäntavan suuntaan? Toisaalta vanha yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen probleema on, että arvostukset eivät aina näy käytännöissä.

Nähdäkseni selitys on suhteellisen yksinkertainen: moraaliset arvot eivät ole etukäteisiä ”toiminnan reseptejä”, jotka ensin omaksutaan ja sitten pannaan toimeen. Ne ovat usein toiminnan kanssa yhtaikaisia, ja joskus ehkä myös jälkikäteisiä ajattelutaipumuksia. Ne omaksutaan käytäntöjen osana, niitä ylläpitämään, oikeuttamaan ja vakiinnuttamaan. Käytäntöjen ja arvostusten muutos vaatii hedelmällistä maaperää, jotta siitä tulee pysyvää eikä se jää vain marginaalisiksi signaaleiksi.

Siksi on harhaanjohtavaa ajatella, millaisia arvoja ja asenteita tarvittaisiin, että kestävä elämäntapa olisi mahdollista. Niistä tulee kestäviä vasta yhteisöissä ja yhteiskunnissa, jotka tukevat kestäviä elämänkäytäntöjä. Moraaliset, poliittiset, taloudelliset ja elämäntavalliset muutokset etenevät jatkuvassa vuoropuhelussa, jos ne etenevät lainkaan.

Ekologisesti sivistynyt yhteiskunta syntyy siten vasta käytäntöjensä vakiintumisen myötä. Mutta millaista sivistystä tarvitaan tässä maailmanajassa, jossa suuria yhteiskunnallisia muutoksia täytyisi saada käyntiin?

*

Yksi tärkeä vastaus löytyy kansalaisuuden ideasta. Nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kansalaisuus on edelleen keskittynyt kahteen toimintoon: äänestämiseen ja kuluttamiseen. Yksilön vaikutusvalta kanavoituu pääosin näiden tekojen kautta, ja etäisyys varsinaiseen päätöksiä tekevään ja toimivaan poliittiseen luokkaan on hyvin suuri. Ilman laajempaa, aktiivista, vaativaa ja toiminnan aloitetta ottavaa kansalaisuutta ei ole mahdollisuutta saada käyntiin suuria yhteiskunnallisia muutoksia, vaikka niitä tukevia arvostuksia löytyisikin.

Ennen kevään vaaleja julkaistu ilmastobarometri osoitti kansalaisten olevan valmiita merkittäviin elämäntapamuutoksiin, mutta päätöksiä odotetaan poliitikoilta. Äänekäs vaatimus ”ilmastovaaleista” keskittyi näyttävästä ilmastomarssista huolimatta lopulta vaalitulokseen. Mutta todellinen poliittisten valtasuhteiden mullistaminen vaatisi kymmenien tai satojen tuhansien ihmisien aktiivisuutta, ei vain äänestyspäätöksiä. Tarvitaan kansalaisten pitkäaikaisia joukkoliikkeitä.

*

Toista tärkeää vastausta voi hakea varhaisesta valistuksen ideasta. Modernin aikakauden alkupuolen valistusajattelulla on ollut monille ympäristöajattelijoille huono kaiku. Valistuksen nähdään myös olleen käynnistämässä henkistä kehitystä, jonka tuloksena syntyi harhainen ajatus ”luonnosta itsenäistyvästä” ihmiskunnasta – todellisuudessahan siteet luonnonjärjestelmiin kävivät koko ajan vain tiukemmiksi ja läpitunkevammiksi, kuten ilmastonmuutoksen kaltainen eksistentiaalinen kriisi osoittaa.

Valistus oli kuitenkin moniääninen ja usein keskenään riitainenkin ilmiö, jonka tärkeitä piirteitä olivat vakiintuneiden auktoriteettien kyseenalaistaminen ja ylhäältä annetun, ilmoitetun (uskonnollisen tai maallisen) uskon korvaaminen tietävällä, kokeilevalla ja maailmaa tarkkailevalla asenteella. Sen tuloksena syntyi eittämättä paljon sellaista tiedettä, joka korosti vieraantumista luonnosta. Syntyi kuitenkin myös evoluutioteorian ja ekologian kaltaisia aivan uusia ymmärryksen alueita, joiden avulla ihmisen luontosidosta voitiin ymmärtää perusteellisemmin kuin koskaan aiemmin. Tämä ristiriitaisuus on valistuksen perinnön ytimessä.

Tällä hetkellä valistuksen perinnöstä kaikkien uhatuimpina ovat juuri ne ulottuvuudet, jotka ovat välttämättömiä kestävän elämäntavan kannalta. Ilmastotutkimuksen ja muun ympäristötutkimusten, evoluutioteorian, lääketieteen ja monen muun alan koetellun tiedon korvaavat suurille ihmisjoukoille uskomukset ja mielipiteet.

Tiedon ja mielipiteen rajan liudentuminen on aikakautemme pelottavimpia ilmiöitä. Kokijalleen se tuo varmasti sellaista itsenäisyyden, oman vallan palauttamisen ja auktoriteetin tuntua, joka tavallaan olisi myös laajemmalle kansalaisuudelle välttämätöntä. Passiivinen ja epäkriittisesti uskomuksia omaksuva ihminen ei voi olla kansalainen laajemmassa mielessä. Mutta yleistyvä tiede-epäluulo on sekin perin juurin epäkriittistä. Minä olen minä, ja ajattelen näin, ja sillä hyvä. Jos mielipiteiden omaksumiselle ei ole minkäänlaisia yhteisiä kriteerejä ja niiden puntaroinnin tilaa, niistä tulee ihmisyhteisöjä sirpaloiva voima. Kaikilla on oma mielipiteensä, ja jokainen niistä on yhtä oikea, kuten on toisteltu. Totuuden tavoittelulle tämä ei jätä sijaa, jolloin sivistyksestä ei jää paljon jäljelle.

*

Elämää ekologisten kriisien aikakaudella kuvastaa jatkuva muutos ja siten uuden oppimisen tarve – silloinkin, jos asiat menevät edes kohtuullisen hyvin. Kriittinen lukutaito niin kaikkien tieteiden kuin politiikan suhteen on siis tarpeen, sillä tiedeyhteisöissä ja poliittisissa puolueissa on omaa konservatiivisuuttaan ja jähmeyttään. Vakiintuneista oppirakennelmista on vaikea päästää irti.

”Kriittisyys” on sekin kuitenkin voimallinen ja riskialtis sana, koska siitä tulee helposti itsekorostuksen ja yli-itsevarmuuden tunnus. Minä epäilen kaikkea, eli olen kriittinen, toisin kuin nuo herkkäuskoiset. Tämän asetelman ongelmat tunnustaa jokainen ympäristötutkija, joka toimii julkisessa keskustelussa. Terveen itsekritiikin puute vaivaa keskustelua kaikkialla, myös niiden ihmisten joukossa, jotka periaatteessa ovat kestävien elämäntapojen puolella. Mutta jos emme opi tuntemaan, miten maailma oikeasti toimii, elämme haavemaailmassa. Ekologia ei ole mielipidekysymys, kuten ei aineenvaihduntakaan.

Sivistys ekologisten kriisien aikakaudella vaatii siis aktiivisuutta, itsekriittisyyttä ja oppimishaluisuutta kahdella tärkeällä elämänalueella. Miten tulla kansalaiseksi, joka ei alistu totunnaisiin ahtaisiin toiminnan rooleihin? Ja miten löytää tasapaino yhtäältä terveen tiedon auktoriteettien epäilyn ja toisaalta yli-itsevarman mielipiteiden muodostamisen välillä?

 

********

Ville Lähde ja Sini Harkki (Greenpeace) pohtivat ja antavat vastauksia kysymykseen Kuinka minä voin pelastaa maailman? Maailma kylässä -festifaaleilla Taiga -lavalla la 25.5.2019 klo 12.05 – 12.35. Tervetuloa pelastamaan maailma! Lue lisää ohjelmasta täältä.

Ville Lähde

Ville Lähde

Kirjoittaja on BIOS-tutkimysyksikön tutkija, niin & näin -lehden toimittaja
ja tietokirjailija.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *